Kaikkihan osaa käyttää digiä. Puhelimet ovat kasvaneet kiinni käsiimme niin lapsilla kuin aikuisillakin. Työt tapahtuvat pitkälti näytön äärellä. Monilla aloilla työpäivät istutaan Teamsissa. Vaikka koko päivä ei kuluisikaan toimistossa tiekonetta naputtaen, jo muissakin kuin varsinaisia toimistotaitoja edellyttävissä tehtävissä täytyy työaika kuitata sovelluksessa ja esimieskin kyselee lomatoiveista sähköpostilla. Voiko nykymuotoisessa digiyhteiskunnassa kuitenkaan myöntää, jos ei heti osaa jotakin uutta ohjelmistoa tai laitetta käyttää?
Ennen oli kaikki paremmin tai ainakin eri tavalla. 80-luvun lopussa ei ollut mikään ihme, ettei silloin vajaa nelikymppinen äitini osannut käyttää kodin uutta VHS-nauhuria. Aina, kun oli tarve jotakin tv-ohjelmaa nauhoittaa, hän pyysi apua meiltä lapsilta. Hänen olisi täytynyt painaa kahta nappia, virta ja nauhoitus. Tokihan nappuloiden toiminnot olivat lyhennetty vaikein englanninkielisin termein, mutta muuten kyse ei ollut mistään erityisosaamisesta. Näin jälkikäteen ajateltuna todennäköisesti äitini olisi osannut tai olisi ainakin pystynyt oppimaan. Luulen, ettei hän yksinkertaisesti halunnut opetella, syystä tai toisesta, tuon ihmeellisen laitteen käyttöä. Joskin vuosia myöhemmin hän lopulta oppi nauhoittamisen tarpeellisen taidon. Ehkä pakosta, jos teinejä ei enää kotona juuri näkynyt.
Äidilläni ei siis ollut mitään ongelmaa myöntää, ettei osaa käyttää sen ajan modernia uutta tulokasta suomalaisten olohuoneissa. Tänä päivänä tilanne kuulostaa jopa hassulta. Miten joku ei voi osata? Putoat auttamattomasti kehityksen kelkasta, jos et osaa käyttää uusimpia arjen apuvälineitä, olipa kyse verkkopankkitunnuksista tai WhatsAppin käytöstä.
Se on selvää, että joillekin ikäihmisille digiyhteiskunnan perusvälineiden kuten verkkopankin tai älypuhelimen käyttö ei ole vielä arkipäivää. Joskin on muistettava, että ikäihmisten joukossa on koko ajan enemmän jopa ysikymppisiä taitureita, jotka suvereenisti hoitavat arkiasiansa tietokoneen tai älypuhelimen kautta. Digiosaaminen ei ole siis pelkästään iästä kiinni. Mutta miten tavallista on, että vuonna 2022 nelikymppinen perheenäiti ei osaisi käyttää Netflixiä tai tilata VR:n sovelluksesta junalippuja?
Tänä päivänä me automaattisesti oletamme, että kaikki osaavat. Tai korkeintaan ikäihmiset eivät osaa, mikä sekin yleisenä oletuksena on väärä. Tosiasia on, että kaikissa ikäryhmissä on ihmisiä, jotka eivät läheskään aina osaa hyödyntää digiä arjessa. Junalippujen tilaaminen voi kokemattomalle olla vaikeaa varsinkin, jos sovellus on edellisen käyttökerran jälkeen päivittynyt sekä visuaalinen ilme ja muutama painike ovat muuttuneet. Mutta uskallammeko me digiajan ihmiset myöntää tarvitsevamme apua, kuten VHS-nauhurin käyttöä opetteleva äitini aikoinaan teki?
Ajan henkeen ei välttämättä kuulu, että ainakaan työpaikan käytävillä huutelisi, että en osaa tai en jaksa opetella taas uutta ohjelmistoa. Kehtaatko sinä myöntää, jos et viimeisintä ”MiroJamboardForms”-ratkaisua osaa vielä käyttää? Tilanne voi olla vielä hankalampi, jos olet kokonaan työelämän ulkopuolella tai ollut kenties jo pidempään. Työelämässä mukana roikkuessa yleensä viimeisimmätkin digin muotivirtaukset osuvat kohdalle jossain vaiheessa. Vaikeammatkin ohjelmistot taittuvat pian myös digiä vähän kauempaa katselevan työntekijän käsissä. Mutta miltä tilanne näyttää työelämän ulkopuolella olevan henkilön näkökulmasta? Nykypäivän työelämään pääsyn ehtona alkaa olla, että pitäisi osata käyttää tietotekniikkaa jo melko sujuvasti. Täytyisi osata asioida verkossa joustavasti, pyöritellä sähköpostin liitteitä näppärästi ja osallistua työhaastatteluun sujuvasti etänä.
Uskaltaako työttömänä oleva jo ennestäänkin haastavassa tilanteessa oleva aina myöntää, jos nämä perusdigitaidot ei sujukaan niin hyvin kuin yleinen oletus on? Jos digitaitojen vajeen pystyy tunnustamaan ensin edes itselleen, asettaa itsensä alttiiksi. Mistä saan apua, kun sitä tarvitsen? Entä jos en opi, vaikka kuinka haluaisin? Pärjäänkö työelämässä, jos en digiä hallitse?
Työelämässä ollessa digituki löytyy aina helposti Helpdeskistä. Mutta vapaa-ajalla tätä työsuhde-etua ei automaattisesti ole tai puhumattakaan, jos olet kokonaan työelämän ulkopuolella. Siksi digituen kehittäminen osaksi kuntien ja hyvinvointialueiden rakenteita on erityisen tärkeää, jotta jokainen saa digipulmiin apua silloin, kun tunnistaa haasteita ja saa myös sanottua ääneen, että nyt minä en osaa.
Itse olen oppinut, että aina kannattaa reippaasti myöntää, jos jotakin ei hallitse. Digituki löytyy usein yllättävän läheltä. Saattaa käydä niin, että kollega sanoo: ”Se Forms on tosi toimiva. Kannattaa kokeilla. Kerron sulle pari vinkkiä, mitä kannattaa huomioida”. Ja pian huomaatkin käyttäväsi sujuvasti taas yhtä uutta ohjelmaa.
Niin ja myös äitini on löytänyt digituen läheltä. Hän opettelee nykyään älypuhelimen käyttöä tyttäreni kanssa. Hän uskaltaa edelleen myöntää, ettei vielä osaa, mutta nykyään hän haluaa oppia käyttämään uusia digivälineitä, myös ihan itsenäisesti. Eli kyllä, aina kannattaa myöntää, jos ei osaa. Silloin on mahdollista ihmetellä yhdessä ja päästä oppimaan uusia asioita.
Kirjoittaja Jaana Kurki
Jaana työskentelee SoTyDigi-hankkeessa projektipäällikkönä